Nuorena olin kova poika piirtämään - innostus saattoi syttyä siitä, kun isäni piti aina huolta että pojilla oli piirustuspaperia runsaasti käytössä. Piirtäminen jäi ajan saatossa ja vaihtui kameran kanssa taiteiluun ja valokuvaukseen.

​

Ensimmäinen kamerani oli pokkarityyppinen vekotin, millä valokuvasin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ollessani tolkuttoman määrän filmejä. Niistä taas teetettiin niin diakuvia kuin printtejä. Toki myös paketti tolkulla valokuvia. 

​

Sen jälkeen tuli luova tauko valokuvaamiseen ja uudestaan valokuvaaminen alkoi digikameroilla, joista ensimmäinen järkkäri löytyi käteen noin 20 vuotta sitten. Tuolla ensimmäisellä järjestelmäkameralla alkoi aito opettelu kameran säätöjen käyttämisestä halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. En edes muista koska olisin viimeksi käyttänyt automaattisia asetuksia valokuvatessani järjestelmäkamerassa. Omilla säädöillä valokuviin saa hyvin oman kädenjäljen ja säätöjen kautta myös oppii paremmin valon, syvyysterävyyden ja liikkeen merkityksen.

​

Kun perusteista oli muodostunut jonkinlainen käsitys oli vuorossa valot, joita nykyään käytän erityisesti henkilö- ja hevoskuvissa. Erityisesti pidän valojen antamasta suuresta vapaudesta luoda kuviin haluttu tunnelma - myös ulkona.

​

Valokuvaus on siis ollut se oma juttu jo lapsesta asti. Nyt valokuvaajana pilke on edelleen silmäkulmassa, ja koko ajan oppii jotain uutta! Valokuvaus kehittyy siinä kuin muutkin alat, tai pitäisikö sanoa, että sekoittuu uusien teknologioiden kanssa, kuten nyt tekoälyn myötä.

​

Aina oppii uutta! Hyvät kuvat pysäyttävät ja herättävät huomion.

​

Kuvassa ystäväni Minna Erankan Cayenne.